Kävin tänään taas kerran lumikenkälenkillä alueella, jossa koirat ovat kaksi viikkoa sitten ilmeisesti yöpyneet. Mukana olivat Sani the liian paksu perhoseksi, juoksuinen Näätä ja pojat Rocky ja Pava. Näätällä on juoksun 9.s päivä menossa. Mietin etukäteen, että tuleeko lenkistä mitään, mutta siltä osin ihan hyvin sujui. Näätä istui aina aarteensa päälle kun jomman kumman pojan nenä oli liian tunkeileva. Vaikka se kyllä sisällä alkoi jo hieman flirttailla Rockylle.

No, anyway. Pääsimme tavoitteenamme olevalle sorakuopalle. Ihmettelin, kun Sanin vauhti vain kiihtyi, mitä lähemmäs aluetta tulimme. Luulin, että se on saanut tosi freesin vainun Zorasta ja Kiihkosta. Mutta paskat, vielä mitä. Tuo pullero muisti vain paikan, koska olimme grillanneet siellä makkaraa ja jättäneet makkaraa myös houkuttimeksi. Sani porhalsi kovalla vauhdilla vaihtolavojen luo, hotaisi jotain suuhunsa, yritti saada jotain suustaan ulos, hoiperteli, kaatui kyljelleen ja sätki vähän aikaa takajaloillaan!?! Minä olin edelleen noin kahdenkymmenen metrin päässä, enkä voinut muuta kuin kauhistuneena katsella toisen kuoleman kouristuksia. Olin ihan varma, että Sani oli saanut kurkkuunsa jotain tosi nopeasti tappavaa myrkkyä.
Kun pääsin jo aika lähelle, Sani nousi ylös ja oksensi ison kasan mahan sisältöä ja kolme edelleen kohmeista makkarasiivua. Ihmepelastuminen oli tapahtunut:).
Ehdin kyllä jo sydän kylmänä ajatella, että menetänkö vielä Saninkin...

Kotimatkan loppupuolella Rockyn mielestä Pava katsoi turhan pitkään HÄNEN tyttöystäväänsä Näätää ja päätti antaa pikkumiehelle opetuksen. Rocky hyökkäsi, Pava alistui ja minä karjaisin ja tilanne oli ohi. Paitsi, että minua hatutti niin paljon, että yritin sännätä Rockyn perään ja antaa sille huutia. Sillä seurauksella, että kaatusin lumikenkieni kanssa ja löin vasemman jalan polveni johonkin kantoon tai kiveen. Tiedän miltä tuntuu nähdä tähtiä. Olin varma, että polvilumpioni on pieninä siruina. Olin varma, että en ikinä enää kävele. No, meni ehkä 2 minuuttia ja totesin olevani väärässä. Kävelin kotiin ja olen kävellyt sen jälkeen paljon. Jalan koukistaminen tuottaa kyllä tuskaa.

Tuija ja Eki Peltoluhta ovat taas tänään olleet täällä etsimässä karkureita. Tuija oli itseasiassa myös eilen illalla tsekkaamassa näköhavaintoilmoitusta Somerolla. Kyseessä oli 1 koira, ja ilmeisestikään ei kumpikaan meidän karkureista. No, tänään nuo uutterat, rakkaat ihmiset olivat käyneet maatilalla, josta on se ainoa varma näköhavainto koirista. Siellä oli muutamia muitakin kyläläisiä paikalla ja sieltä tuli vinkki, jonka mukaan koirat olisivat haukkuneet lähellä olevassa ladossa (siellä asuu kuulemma useampi supi).
Veimme Marjun kanssa illalla ladolle Kanu-loukun. Metsästystä harrastavat tietävät, että loukku on iso, lähes niinkuin kaksi vanhanajan hetekaa rinnakkain. No, ladolle oli traktoritie, mutta peräkärryn kanssa perille asti peruuttaminen ei onnistunut, joten jouduimme viemään loukun pulkassa vetämällä ja työntämällä. Ei ollut helppoa, ei. Saimme sen kuitenkin ladolle, mutta emme sitten kyllä saaneet sitä viritettyä. Ei ole naisten hommia tuo:(. Loukku jäi sinne nyt auki, niin että se ei laukea. Ehkä ihan hyväkin niin. Saa saalis ensin tottua hakemaan sieltä ruokaa, ja sitten vasta viritellään ansaksi.

Huomenna (tai siis tänään) pitäisi olla LUME-koe/ kokeita? Perästä kuuluu.