T-T Samuelsson aka Samu tuli hoitoon viime torstaina. Hoitokoirista ei kai niin kauheasti saisi kirjoittaa, mutta nyt on pakko :)

Hyvin monella nuoren parsonin omistajalla on ongelmana se, että koira ei ole kauhean kiinnostunut omistajastaan, ei ainakaan silloin, jos jotain kivaa tapahtuu ympäristössä. Ainakin vieraat koirat vievät voiton omista ihmisistä.
Samu onkin ihan erikoinen 8kk vanha parsonpoika. Vaikka se elää perheessä ilman koirakavereita, eikä tapaa muutenkaan koiria ihan joka lenkillä, maalla kun asuu, se on kiinnostuneempi minusta kuin koiristamme. Kyllä se toki juoksee onnellisena koirien kanssa pihalla ja lenkillä, mutta se tulee luokse heti kun sitä kutsuu.
Ajoittain se on hieman rasittavakin, kun se kulkee koko ajan lähes iholla. Ei peloissaan tai arastellen, vaan häntä pystyssä, onnellisena saadessaan olla ihmisen lähellä.

Mietin, että mitä ihmeen koulutusmetodia perhe on koiran kanssa käyttänyt, mutta siihen on vain yksi selitys: rakkaus koiraan! Koira kokee olevansa hyväksytty ja todella tärkeä! Silti Samu ei ole perheen pomo. Se on hyvin kiltti, leikkisä, mutta ihmiselle alistuva. En usko, että Samun vanhemmilla pelkästään on luonteeseen vaikutusta. Kyllä se on se omien ihmisten  rakkaus koiraan, ja siihen liittyen rajat ja pelisäännöt. Ja Samu on siinä onnellisessa asemassa, että se on koko ikänsä saanut purkaa energiaa  pitkillä metsälenkeillä isännän kanssa. Ihana koira.

005-normal.jpg

Mietin monesti omaa koirakokemustani ja koirataustaani. Hyvin nuorena rakastin koiriani todella paljon. Sitten tuli vaihe, jolloin harrastin koirani kanssa palveluskoirakokeita ja lenkkeilin sen kanssa, mutta en ollut koiraan syvästi kiintynyt. Voi koiraparkaa. Nyt kaikki koirani ovat minulle hyvin rakkaita, hyvin lähellä sydäntäni, vaikka välillä haluaisinkin tehdä niistä rukkasia :o.

Rakkaus ja rajojen asettaminen (joka sekin on rakkautta), on koiran kanssa eläessä tärkeintä!